Saako lemmikin kuolemasta tuntea yhtä suurta surua, kuin ihmisen?
Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun 12 vuotta vanha Amerikan bulldoggimme Elmo menehtyi, ilmeisesti sisäiseen verenvuotoon. Ikävöin häntä edelleen, lähes päivittäin. Elmosta puhuminen saa yhä kyyneleet kirpoamaan silmiini, enkä kykene kunnolla puhumaan hänestä vieläkään.
Kun vuosi sitten tämä dramaattinen päivä koitti, olo oli täysin epäuskoinen, vaikka tiesimmekin koiran olleen jo rodulleen vanha, lähes yli-ikäinen. Olin yrittänyt jo pitkään totutella siihen ajatukseen, että jonain päivänä, ehkä piankin, olisi Elmon aika lähteä. Silti, kun lähdön hetki koitti, en olisi halunnut millään päästää hänestä irti. Pyysin jopa lääkäriltä lupaa viedä Elmo vielä yhdeksi yöksi kotiin, mutta lupaa ei enää tullut. Lääkäri sanoi, että toisin seuraavana päivänä kuolleen koiran takaisin. Olin musertunut, suorastaan halvaantunut surusta.
Oli yllättävää, kuinka suurta surua rakkaan lemmikin kuolema saattoikaan aiheuttaa. Itkin yötä päivää, enkä voi sanoa olleeni edes työkuntoinen. Samaan aikaan tunsin ristiriitaa siitä, saako lemmikin kuolema todella aiheuttaa näin syvää surua. Tuntui kun kuka tahansa läheinen ihminen olisi kuollut, mutta voiko sellaista sanoa ääneen. Onko yhteiskunta sitä mieltä, että tällaista surua ei voi kokea lemmikin kuollessa. Enhän voi esimerkiksi jäädä sairaslomalle lemmikin kuollessa, mutta ihmisen kuollessa näin voin tehdä. Se on sallittua. Eikö lemmikkiä ole sallittu surra yhtä kovasti? Olin jopa itse aiemmin vähätellyt lemmikin kuoleman aiheuttamaa surua, enkä ollut tajunnut, kuinka voimakkaasti siihen voi reagoida. Olihan minulla ollut lapsena kissa ja pari undulaattiakin, eikä heidän kuolema tuntunut silloin näin pahalta.
Yhtäkkiä olo oli tyhjä, ikäänkuin koko elämä olisi täytynyt järjestellä uudelleen. Ei ollut enää niitä perinteisiä rutiineja, ei ketään kenen kanssa lähteä lenkille, ei ketään vastassa aamulla herätessä, ei ketään nuolaisemassa kyyneliä poskelta, ei yhtään niin pyyteetöntä rakkaudenosoitusta, mitä Elmolla oli. Olinko sisäistänyt vasta Elmon kuoleman jälkeen, miten äärettömän rakas ja tärkeä hän meille oli ja miten korvaamattoman luonteen hän omasi? Tuntui, etten voisi koskaan enää rakastaa ketään, kuten Elmoa rakastin. Hänessä oli jotain erilaista, suunnatonta rakkautta ja kiltteyttä. Hän oli yhtä tärkeä osa meidän perhettä, kuin kuka tahansa muukin perheenjäsenemme ja yhtä paljon häntä myös surin…. suren edelleen.
Monet kyselivät, ottaisimmeko uuden koiran Elmon tilalle, mutta vastaus on tällä hetkellä yksiselitteinen. Emme ole siihen vielä valmiita, liekö tulemme koskaan olemaankaan. Suru täytyy ensin käsitellä loppuun, jotta uudelle koiralle olisi tilaa. Toisaalta, kun elämään ilman koiraa on alkanut hiljalleen tottua, tuntuu myös hyvältä näinkin. En kaipaa räntäsadelenkkejä tai jatkuvaa siivoamista. Kaipaan tuoksua, tuntua, katsetta, kosketusta, sitä, että joku tulee aina luokse osoittamaan rakkauttaan, jopa ärsyttävyyteen saakka. Jälkeenpäin ne raivostuttavimmatkin piirteet tuntuvat ihanilta…
Elmolla oli kuitenkin hyvä pitkä elämä, joka päättyi dramaattisesti, mutta nopeasti. Uskon, ettei hän ehtinyt kärsiä pitkään, vaan kunto romahti yhdessä päivässä. Saimme saattaa hänet viimeiselle matkalleen yhdessä. Halata, suukottaa ja nähdä, kuinka kivut katosivat ja Elmo sai nukahtaa rauhallisena. Eläinlääkärin tuki ja asennoituminen meidän kohtaamaan suruun oli korvaamaton tilanteessa, jossa aivot eivät itsellä enää toimineet ja tuntui, kun koko elämä olisi ollut yhtä sumua. Hänen lohduttavat sanat, ymmärrys ja inhimillinen kohtaaminen, ansaitsisivat suuren kiitoksen. Harmittaa vieläkin, ettei jälkeenpäin muistettu lähettää tätä kiitosta hänelle. Vaikka eipä se kait ole myöhäistä vieläkään.
